Anteeksiantaminen on helppoa… ja niin vaikeaa. On helppo sanoa ”Ei se mitään” yhtä helposti lausuttuun ”Oho”on tai Sori”in. Tahattomat, pienet, kömmähdykset ja virheet, yhtä helppoja useimmiten antaa anteeksi kuin pyytää anteeksi. On jo vaikeampi pyytää anteeksi, kun kiivastuksissa tai väsyneenä tiuskaisee, tai antaa anteeksi, kun joku kohtuuttomasti rankaisee. Arki on täynnä sattumuksia, joilla opetamme lapsemme antamaan ja pyytämään anteeksi. Joskus ihmissuhde on täynnä pieniä loukkauksia, jotka ohitetaan puolin ja toisin. Kunnes tulee se hetki, se loukkaus, se tölväisy, joka katkaisee kamelin selän. Kunnes tulee se hetki, jolloin täytyy pysähtyä, ja kysyä, voinko antaa anteeksi.

Vastaanotollani käyvät pohtivat kaikki anteeksiantamisen vaikeutta. Annanko koskaan anteeksi pomolle, työkaverille, puolisolle, äidille, lapselle, itselleni? Pystynkö koskaan unohtamaan? Pystynkö jatkamaan ihmissuhdetta kuten ennenkin?
Joskus henkilö, jolle toivomme voivamme antaa anteeksi, on kuollut. Menneisyyden loukkaukset ovat kuin vanhoja haavoja, joissa on hermosärkyä. Tai haamusärkyä amputoidusta raajassa. Miten antaa anteeksi jotain, joka tuntuu siirtyneen pois omasta ulottuvuudesta? Erityisen vaikea on antaa anteeksi itsemurhan tehneelle läheiselle. Viha elää mielessä surun rinnalla pitkään. Viha on tärkeä tunne, se kertoo meille siitä, että jokin meille tärkeä raja on ylitetty. Vaikka vihaa ei kannata vaalia, ei siitä ole kiire pois. Sitä kannattaa kuunnella ja tutkia, ja siten oppia enemmän itsestään ja omista rajoistaan.

Loukkaus muuttaa ihmissuhdetta pysyvästi. Mihin suuntaan se muuttaa, minkälainen ihmissuhde sen jälkeen on, riippuu suhteesta ja osapuolten kyvystä käsitellä loukkausta. Anteeksiantaminen on osa tätä. Anteeksiantaminen on taito, jota voi harjoitella, opetella. Anteeksiantaminen on syvä kokemus siitä, että olen itse sen arvoinen, että voin antaa anteeksi. Toisaalta, anteeksiantaminen ei aina tunnu miltään. Anteeksiantamista saa joskus harjoitella ja harjoitella, eikä se silti tunnu erityiseltä. Loukattu mieli toipuu hitaasti, ja pistää hanttiin anteeksiantamiselle.

Sanon usein, että kaikkea ei voi eikä tarvitse antaa anteeksi. Anteeksiantamisen vastakohta on kuitenkin katkeroituminen. Mieli jää kiinni kipukohtaan, loukkaukseen tai loukkauksiin, sulkeutuu niiden ympärille ja alkaa samaistua niihin. Loukkaus jää elämään, eikä anna minkään mennä itsensä edelle. Loukattu mieli alkaa elää omaa elämäänsä, ja kokea loukkauksen yhä uudestaan ja uudestaan. Kunnes ihminen menettää toivon, ja katkeroituu, ja alkaa nähdä loukkauksen läpi koko elämänsä. Siksi anteeksiantaminen on meille hyödyllistä.

Mielemme on ristiriitainen, luonnostaan, koska olemme ihmisiä, suurine ja mahtavine aivoinemme. Anteeksiantaminen on yksi näitä ristiriitaisia kohtia meissä. Anteeksiantamisen harjoittaminen ja harjoitteleminen voi helpottaa ahdistusta, joka ristiriitaiseen oloon liittyy. Se voi auttaa pääsemään irti loukkauksesta ja elämään elämää, vaikka anteeksi ei olisi koskaan pyydetty.

Harjoittelun voi aloittaa yksinkertaisella mindfulnes-harjoitteella. Istu tuolille mukavaan asentoon, sulje silmäsi ja keskity kuuntelemaan hengitystäsi. Anna hengityksesi kulkea luonnollisessa tahdissa, kuuntele vain, kuinka ilma kulkee keuhkoihisi ja taas ulos. Anna kehosi rentoutua ja rauhoittua hengityksen myötä. Käännä ajatuksesi hetkeen, jolloin koit, että sinua loukattiin. Ajattele: ”se tuntui pahalta ja loukkaavalta. En voi muuttaa sitä. Minun ei tarvitse muuttaa sitä. Voin kuitenkin ajatella sitä nyt, ja olla rauhallinen. Voin antaa sen asian olla.” Tätä harjoitetta toistamalla ja säännöllisellä harjoittelulla voit saavuttaa neutraalin olotilan tapahtuneen suhteen. Vähitellen voit lisätä loppuun lauseen: ”Voin antaa asian anteeksi.” Anteeksiantaminen ei tule suurena humauksena, vaan vähitellen, ja usein jälkikäteen voit huomata, että olet todella jossain vaiheessa antanut anteeksi.