Henkinen väkivalta on meille useimmille tuttu kokemus: joku meitä vanhempi, viisaampi, vahvempi tai muuten vaan parempi ottaa asiakseen ojentaa, mitätöidä, vähätellä tai arvostella meitä. Olemme tottuneet tähän jo lapsesta lähtien.Vanhemman oikeudella meitä jokaista on jollain tavalla ojennettu tai arvioitu. Taitava vanhempi osaa tehdä sen mitätöimättä lasta tai nuorta. Kuinka moni meistä on vanhempana niin taitava? Kuinka monen meidän omat vanhemmat ovat osanneet tehdä sen niin, että hankalan asian selvittämisestä on jäänyt kokemus, että minua arvostettiin ja kuunneltiin?
Kun henkiseen väkivaltaan tottuu lapsesta lähtien, sitä alkaa pitää itsestään selvänä osana ihmissuhteita. Ja kun kasvaa aikuiseksi, huomaa hakeutuvansa sellaisten ihmisten seuraan, jotka käyttävät henkistä väkivaltaa. Sen päällä on kerros huumoria, opettamista, huolehtimista… mutta kuorrutuksen alla on tuttu ja turvallinen väkivalta. Kun väkivalta puetaan tähän valepukuun, se muuttuu kohteen omaksi syyksi. Syyllisyys vaikeasta ihmissuhteesta, omasta osaamattomuudesta ja huonoudesta kulkee mukana ja sävyttää nopeasti elämän.
Joskus lapsena omaksuttu väkivaltainen ihmissuhdemaailma muuttuu omiksi väkivallan teoiksi. Alamme ajatella, että meillä on oikeus sanoa asioita ”suoraan”, koska muut eivät osaa toimia oikealla tavalla. Näin meille on tehty lapsena, ja näin siis ihmisuhteissa kuuluukin toimia.

Voisimmeko oppia toisenlaisen tavan olla vuorovaikutuksessa? Vuorovaikutuksessa on kaiken aikaa kyse osapuolten tarpeista ja niiden tyydyttämisestä. Näitä tarpeita ja niistä syntyviä tunteita ja ajatuksia tutkimalla voimme muuttaa tapaamme olla vuorovaikutuksessa. Yhdysvaltalainen psykologian tohtori Marshall Rosenberg on vuosikymmeniä toiminut kriisi- ja sota-alueilla sovittelijana ja kouluttajana, ja pyrkinyt luomaan vuorovaikutustapoja, jotka vähentävät väkivaltaa ihmisten väliltä. Hänen ajattelunsa on koottu ”Nonviolent Communication” -nimen alle, hän on kirjoittanut kirjoja ja julkaissut materiaalia aiheesta. Hänen ajatustensa perusidea on yksinkertainen: Kun tarvitsemme jotain, voimme saada sen väkivallatta vain pyytämällä. Saadaksemme tarpeemme tyydytetyksi, voimme siis olla yhteydessä muihin ihmisiin, ja pyytää, mitä tarvitsemme. Ja hyväksyä sen, että pyyntöön on lupa vastata ei. Kun tunnemme jotain, se on merkki tarpeistamme: tyydytetyt tarpeet herättävät ns positiivisia tunteita, kun taas tyydyttymättömät tarpeet ns negatiivisia tunteita. Kun pyyntöömme vastataan ei, emmekä saa mitä tarvitsemme, ovat tunteemme luonnollisesti ns. kielteisiä tunteita. Se, miltä meistä tuntuu sillä hetkellä, ei oikeuta meitä käyttämään väkivaltaa saadaksemme mitä tarvitsemme.