Kuuntelin autoa ajaessani Radio Aaltoa. Nauraa hekottelin itsekseni, puistelin päätäni ja virnistelin muille autoilijoille, kiitos Jarkko, Kimmo ja Anna. Työpaikan eteen pysäköidessäni jätin kolmikon keskustelemaan siitä, miksi suorittamiseen ja paljoon tekemiseen aina liitetään nykyään negatiivisia asioita. Miksei vain voisi ajatella, että olemme erilaisia, ja siispä tulemme onnellisiksi eri tavoilla – yksi suorittamalla ja toinen halkaisemalla kiiwin.

Olen samaa mieltä. Tulemme eri tavoin onnellisiksi. Meillä on kuitenkin onnellisuuteen ainakin yksi yhteinen nimittäjä, erilaisuudesta huolimatta, ja se on kokemus yhteydestä itseemme, omiin tunteisiimme ja tarpeisiimme. Kun koemme tämän yhteyden – riippumatta siitä, saammeko tarpeemme tyydytetyiksi, tai ovatko tunteemme aina ”positiivisia”, voimme eheytyä ja kokea onnellisuutta.

Yhteys itseeni. Tämän päivän arkistuneen psykologisen kielenkäytön vakiosanontoja. Enkö muka ole koko ajan yhteydessä itseeni? Ajattelen, tunnen jotakin, koko ajan.

Laitanko suuhuni jotain syötävää vain, kun olen nälkäinen? Juonko jotain, kun tunnen olevani janoinen? Menenkö rakkaani viereen, kun kaipaan läheisyyttä? Lepäänkö, kun väsyttää? Vai onko minulla kuitenkin tapana laittaa suuhuni silloin tällöin jotain, ihan tavan vuoksi, kun jotain tekee mieli, mutten tiedä mitä? Alanko väsyneenä tekemään enemmän, jotta saisin tehtyä kaiken, mikä odottaa tekemistään? Puranko läheisyyden kaipuuni ärtyisenä valituksena puolisolle, jonka tapaan illalla työn jälkeen?

Varmasti näitä kaikkia. Monilla meillä on ikäänkuin automaattiohjaus, jolla ”selviämme” arjesta. Kun se on päällä, ei tarvitse miettiä eikä kuulostella. Kaikki hoituu, työt tulee tehtyä, lapset puettua ja syötettyä, koti siivottua. Ja siinä välissä ehtii kastella puutarhan, juoksuttaa koiran, jutella naapurin kanssa portilla ja siskon kanssa puhelimessa. Ja vielä yön koittaessa helliä puolisoa hetken.  Automaattiohjaus auttaa – rutiinit ja rytmi helpottavat asioiden hoitoa. Ja samalla automaattiohjaus herkästi ohittaa sen, mitä omassa mielessä juuri sillä hetkellä liikkuu, mikä juuri nyt on tärkeää. Mitä juuri nyt tarvitsen. Yhteys itseen tai itsensä kuuntelu tarkoittaa sen huomaamista, mitä tarvitsen, jotta voin hyvin. Kun huomaan olevani väsynyt, voin suunnitella lepohetken sopivaan ajankohtaan. Vältän todennäköisesti sen, että kivahdan työkaverille tai lapselle. Kun huomaan, että kaipaan läheisyyttä, voin laittaa tekstarin rakkaalle, että kaipaan hänen kainaloonsa, ja odottaa sitten rauhassa, että illalla hänet nähdessäni sinne pääsen. Vältän todennäköisesti sen, että hammasta purren painan koko päivän, epämääräisen kireänä ja ahdistuneena. Kun töissä ajattelen, että tarvitsen työstäni palautetta tai arvostavan kommentin, voin mennä työkaverilta tai pomolta kysymään, miten se sujui. Ja vältän ajatuksen, että työni ei ole tärkeää, tai että kukaan ei sitä arvosta.

Radiossa mainitut suorittajat saattavat olla – ja kokemukseni mukaan melko usein ovat – niitä, joilla yhteys sisäiseen kokemusmaailmaan on katkennut, ainakin tilapäisesti. Asiakkaanani tapaan heitä varsin usein: väsyneinä, masentuneina, uupuneina tai ahdistuneina. Ne toisenlaiset suorittajat, jotka tekevät paljon ja vauhdilla siksi, että heillä on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin, harvemmin alkavat uupua ja masentua. He myös useammin huomaavat levontarpeensa ja osaavat rentoutua.

Omien tarpeiden laiminlyömisen huomaaminen on omiaan synnyttämään surua. Juuri hetki sitten asiakkaani itki nojatuolissaan minua vastapäätä, ja kertoi, että hänellä ei enää ole paniikkioireita, mutta hän on epämääräisen ahdistunut ja huonovointinen. Kysyin, onko hän surullinen, ja hän helpottui: Olen, olen surullinen, kun minulla on ollut niin huono olo. En ole vieläkään oppinut ottamaan rauhallisesti. Opinkohan koskaan?

Sisäisestä kasvusta ja muutoksesta ei voi tehdä oppimisprosessia tai projektia, vaikka tämä aikamme siihen houkuttaakin. Kasvamisen huomaa aina vasta jälkikäteen.  Asiakkaani suru on merkki kosketuksesta sisimpään, omiin tarpeisiin ja tunteisiin, kasvusta kohti hiukan ehyempää elämää. Elämää, jossa on mahdollista tulla omalla tavalla onnelliseksi, oli se sitten maratoonin juoksemista tai kiiwin halkaisua. Tai vaikka paljon tekemistä J