Sananlaskukin sen jo kertoo: se joka pitää eniten ääntä, on varmasti se, joka vähiten tietää. HS 17.9. kertoi isossa tiedeartikkelissa huijarisymdroomasta: pelosta, että paljastun, että kaikille käy selväksi, kuinka surkea ja osaamaton oikeasti olen, vaikka minua pidetään asiantuntijana.

Olen kärsinyt huijarisyndroomasta lähes koko työelämäni ajan. Olen edennyt työtehtävissäni vaativampiin asiantuntija- ja esimiestehtäviin peläten jatkuvasti, että jonain päivänä jään kiinni. En oikeasti osaa niitä asioita, joita teen joka päivä. En oikeasti tiedä niitä asioita, joista puhun joka päivä. Opin peittämään epävarmuuteni ja pelkoni olemalla yhä vakuuttavampi puheissani ja teoissani. Sain arvostusta, minua kuunneltiin, minulta kysyttiin neuvoa. Ja minä puhuin ja tein, ajatellen, etten oikeasti osaa puhua enkä tehdä. Käsittämätön epärationaalinen tilanne pääni sisällä. Olenhan psykologi, ja tiedän mistä on kyse. Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Pelottaa tunnustaa tämä ääneen, nythän siis paljastun.

Omassa terapiassani sanoin usein, että pelkään olevani ontto. Nämä pelkoni ovat samaa juurta. Olen tyhjä sisältä, olen feikki, olen suuri huijaus. Mitä ihmettä?

Huijarisyndrooma alkaa muotoutua mielen sisällä tilanteessa, jossa lapsi pyrkii vastaamaan odotuksiin, todellisiin tai kuviteltuihin, ja kokee, ettei saavutuksista huolimatta ole toteuttanut odotuksia. Tämä voi liittyä vuorovaikutuksen ongelmiin, palautteen puuttumiseen tai henkiseen väkivaltaan. Lapsella tai nuorella ei ole vielä muodostunut keinoja käsitellä tilanteen synnyttämiä tunteita ja ajatuksia, ja hän alkaa vaatia itseltään enemmän, jatkaa suoriutumista, jatkaa tekemistä, vaikka sisällä elää kokemus, että ei pysty täyttämään odotuksia. Sisäisen kokemuksen ja ulkoisen todellisuuden ristiriita jää elämään omaa elämäänsä, ja aikuiseksi kasvaneen lapsen mielessä se on jo automatisoitunut ajattelu- ja toimintamalliksi: on tehtävä enemmän, pyrittävä saavuttamaan parempia tuloksia, vaikka koko ajan kokeekin, että ei pysty vastaamaan odotuksiin. Kun ulkoinen todellisuus palkitsee yrittämisestä, mielen sisälle jää tyhjiö.  Ja kun aikansa on tällä tavalla elänyt, on melko väistämätöntä, että sairastuu uupumukseen tai masennukseen.

Olen käynyt läpi vaikea työuupumuksen, olin masentunut ja kärsin ahdistuksesta ja paniikkioireista. Sydämeni muljahteli ja läpätti, hengitys salpautui, lihaksista lähti voima, pääni suhisi. Ajatukset kieppuivat villisti tai jäivät kiinni yhteen kohtaan. Takana oli silloin elettyä elämää yhden avioeron, yhden kehitysvammaisen lapsen ja yhden esimurrosikäisen verran, ja työelämää valtavan puurtamisen verran. Olin loppu. Puhki kulutettu. Aivan tyhjä tynnyri. Siitä kohdasta alkoi toipuminen. Kun lakkasin pelkäämästä tyhjyyttä ja vain olin tyhjä. Tyhjyyden sureminen vei oman aikansa, sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että voin ja saan olla mitä olen. Vähitellen aloin oivaltaa, että tyhjyyden tunne oli peitto, jonka alla tunteiden kirjo oli piilossa. Aloin elää tunteitteni kanssa uudenlaista elämää.

Nykyään opiskelen edelleen olemaan minä. Millaista on olla minä kaikkine niine ajatuksineni ja tunteineni, joita mielessäni liikkuu, ilman arvoasetelmia tai arviointia, vain olla. Mindfulnes, tietoinen läsnäolo, on ollut siihen suuri apu. Ajatusharjoitteita tehdessäni katselen ja kuuntelen ajatuksiani ja tunnustelen tunteitani, totean niiden olevan olemassa, yrittämättä muuttaa mitään. Se ei ole helppoa. Monesti ajatukseni huutavat ja hihkuvat minua toimimaan, tai tunteeni yrittävät saada minut liikkeelle. Vain olla ja todeta on välillä tavattoman vaikeaa. Toisinaan se on helpompaa, joskus suorastaan helpottavaa, kun huomaan, ettei minun tarvitsekaan tehdä mitään.

Tyhjä tynnyrini on hiljalleen täyttynyt monenlaisilla ajatuksilla, teoilla ja tunteilla. Olen sama kuin ennenkin, yhtä valmis ja keskeneräinen, yhtä osaava ja osaamaton kuin aikaisemmin. Tynnyriin ei tullutkaan lisää taitoa, älyä tai osaamista, sinne tuli kokemus siitä, että tynnyrini saa olla sellainen kuin on. Minä saan olla minä. Ja se riittää tällä erää.