Sananlaskukin sen jo kertoo: se joka pitää eniten ääntä, on varmasti se, joka vähiten tietää. HS 17.9. kertoi isossa tiedeartikkelissa huijarisymdroomasta: pelosta, että paljastun, että kaikille käy selväksi, kuinka surkea ja osaamaton oikeasti olen, vaikka minua pidetään asiantuntijana.

Olen kärsinyt huijarisyndroomasta lähes koko työelämäni ajan. Olen edennyt työtehtävissäni vaativampiin asiantuntija- ja esimiestehtäviin peläten jatkuvasti, että jonain päivänä jään kiinni. En oikeasti osaa niitä asioita, joita teen joka päivä. En oikeasti tiedä niitä asioita, joista puhun joka päivä. Opin peittämään epävarmuuteni ja pelkoni olemalla yhä vakuuttavampi puheissani ja teoissani. Sain arvostusta, minua kuunneltiin, minulta kysyttiin neuvoa. Ja minä puhuin ja tein, ajatellen, etten oikeasti osaa puhua enkä tehdä. Käsittämätön epärationaalinen tilanne pääni sisällä. Olenhan psykologi, ja tiedän mistä on kyse. Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Pelottaa tunnustaa tämä ääneen, nythän siis paljastun.

Omassa terapiassani sanoin usein, että pelkään olevani ontto. Nämä pelkoni ovat samaa juurta. Olen tyhjä sisältä, olen feikki, olen suuri huijaus. Mitä ihmettä?

Huijarisyndrooma alkaa muotoutua mielen sisällä tilanteessa, jossa lapsi pyrkii vastaamaan odotuksiin, todellisiin tai kuviteltuihin, ja kokee, ettei saavutuksista huolimatta ole toteuttanut odotuksia. Tämä voi liittyä vuorovaikutuksen ongelmiin, palautteen puuttumiseen tai henkiseen väkivaltaan. Lapsella tai nuorella ei ole vielä muodostunut keinoja käsitellä tilanteen synnyttämiä tunteita ja ajatuksia, ja hän alkaa vaatia itseltään enemmän, jatkaa suoriutumista, jatkaa tekemistä, vaikka sisällä elää kokemus, että ei pysty täyttämään odotuksia. Sisäisen kokemuksen ja ulkoisen todellisuuden ristiriita jää elämään omaa elämäänsä, ja aikuiseksi kasvaneen lapsen mielessä se on jo automatisoitunut ajattelu- ja toimintamalliksi: on tehtävä enemmän, pyrittävä saavuttamaan parempia tuloksia, vaikka koko ajan kokeekin, että ei pysty vastaamaan odotuksiin. Kun ulkoinen todellisuus palkitsee yrittämisestä, mielen sisälle jää tyhjiö.  Ja kun aikansa on tällä tavalla elänyt, on melko väistämätöntä, että sairastuu uupumukseen tai masennukseen.

Olen käynyt läpi vaikea työuupumuksen, olin masentunut ja kärsin ahdistuksesta ja paniikkioireista. Sydämeni muljahteli ja läpätti, hengitys salpautui, lihaksista lähti voima, pääni suhisi. Ajatukset kieppuivat villisti tai jäivät kiinni yhteen kohtaan. Takana oli silloin elettyä elämää yhden avioeron, yhden kehitysvammaisen lapsen ja yhden esimurrosikäisen verran, ja työelämää valtavan puurtamisen verran. Olin loppu. Puhki kulutettu. Aivan tyhjä tynnyri. Siitä kohdasta alkoi toipuminen. Kun lakkasin pelkäämästä tyhjyyttä ja vain olin tyhjä. Tyhjyyden sureminen vei oman aikansa, sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että voin ja saan olla mitä olen. Vähitellen aloin oivaltaa, että tyhjyyden tunne oli peitto, jonka alla tunteiden kirjo oli piilossa. Aloin elää tunteitteni kanssa uudenlaista elämää.

Nykyään opiskelen edelleen olemaan minä. Millaista on olla minä kaikkine niine ajatuksineni ja tunteineni, joita mielessäni liikkuu, ilman arvoasetelmia tai arviointia, vain olla. Mindfulnes, tietoinen läsnäolo, on ollut siihen suuri apu. Ajatusharjoitteita tehdessäni katselen ja kuuntelen ajatuksiani ja tunnustelen tunteitani, totean niiden olevan olemassa, yrittämättä muuttaa mitään. Se ei ole helppoa. Monesti ajatukseni huutavat ja hihkuvat minua toimimaan, tai tunteeni yrittävät saada minut liikkeelle. Vain olla ja todeta on välillä tavattoman vaikeaa. Toisinaan se on helpompaa, joskus suorastaan helpottavaa, kun huomaan, ettei minun tarvitsekaan tehdä mitään.

Tyhjä tynnyrini on hiljalleen täyttynyt monenlaisilla ajatuksilla, teoilla ja tunteilla. Olen sama kuin ennenkin, yhtä valmis ja keskeneräinen, yhtä osaava ja osaamaton kuin aikaisemmin. Tynnyriin ei tullutkaan lisää taitoa, älyä tai osaamista, sinne tuli kokemus siitä, että tynnyrini saa olla sellainen kuin on. Minä saan olla minä. Ja se riittää tällä erää.

ja vielä selvitä siitä. Virheiden tekeminen lienee päivittäistä valtaosalla ihmisistä. Konsultit ja visionäärit puhuvat, kuinka virheet ovat menestyksen perusta, kunhan niistä vain otetaan opiksi. Omien virheiden sivuuttaminen kevyesti ”oppimateriaalina” ei onnistu kovin helposti, ainakaan minulta. Painin aika pitkäänkin joskus ajatusteni kanssa, mietin mistä virheessä oli kyse, mikä siihen vaikutti ja miten voin sen ehkäistä jatkossa. Häpeän, syyllisyyden ja epävarmuuden tunteet jylläävät.

Virheeni liittyvät useinmiten asiakastyöhöni. Saan silloin tällöin asiakaspalautteen tyytymättömältä tai pettyneeltä ihmiseltä. Keskeisin pettymyksen syy on, että psykologin vastaanotolle tullaan keskustelemaan kipeistä ja vaikeista asioista, jotka ovat itselle äärimmäisen merkityksellisiä. Toisen tekemälle virheelle on siinä keskustelussa kovin vähän tilaa. Ammattietiikkani mukaisesti pyrin jatkuvasti luomaan parhaan mahdollisen kontaktin asiakkaaseen. Silti joskus menee pieleen, ja asiakas kertoo siitä. Aina asiakas ei varmaan edes mainitse asiasta, poistuu vain syystä tai toisesta pettyneenä.

Virheiden tekemisen merkitystä on tutkittu. Virheet ovat osa kognitiivisia prosesseja, päätöksentekoa tai oppimista myös muilla eläinlajeilla. Eläimet oppivat seuraamalla muiden tekemiä virheitä.  Aivomme tekevät koko ajan automaattista korjausliikettä aistihavainnoistamme, joten emme huomaa virheitämme. Näemme, kuulemme ja huomaamme siis sen, mikä on meille sopivaa.

Virheiden uudelleen määrittäminen ”oppimateriaaliksi” tekee niistä toisaalta meille helpompia sietää, toisaalta antaa meille mahdollisuuden olla katsomatta peiliin. ”Kaikkihan tekevät virheitä” ”Virheistä oppii” ”Tee moka päivässä” ovat pahimmillaan mantroja, joiden taakse mennään piiloon, kun omia virheitä on vaikea kohdata.  Peiliin katsominen ja tilanteen pohtiminen on hedelmällistä, parasta on, jos virheestään voi keskustella: kertoa mitä tapahtui, mitä ajatuksia ja tunteita se herättää, ja mitä on ajatellut tehdä virheen korjatakseen.

Virheitäsi käsitellessäsi on hyvä muistaa muutama perusasia: Sinä ja virheesi ette ole yksi ja sama. Älä sekoita itseäsi ja virhettäsi. Häpeän tunne herkästi sekoittaa pään, mutta syyllisyys ja häpeä ovat eri asioita. Syyllisyys liittyy tekemääsi tekoon (tai virheeseen), ja voit korjata virheen ja poistaa syyllisyyden. Häpeä on sisäinen kokemus, se on sen huomaamista, ettet olekaan henkilö, joka olet luullut olevasi.  Syyllisyys saa sinut korjaamaan virheesi, häpeä saa sinut juoksemaan pakoon ja piiloutumaan.  (Danielle Ofri, New York University School of Medicine).  Kritiikin suhteuttaminen ja määrittäminen tilannesidonnaiseksi helpottaa. Kun saat kriittistä palautetta tekemästäsi työstä, mieti, mihin tilanteeseen palaute liittyy, ja pidä se siinä. Älä yleistä sitä koskemaan kaikkea tekemistäsi. Ja kolmanneksi:  Älä ala pelätä virheitä säilyttääksesi hyvän maineen tai suotuisan mielikuvan itsestäsi muiden mielissä.  Muiden näkemykset siitä, millaisia me olemme, ovat tärkeitä. Ne ovat kuitenkin vain osa kokonaisuutta, ja ne ovat usein vain pinnallinen mielikuva meistä ihmisinä. Tärkeintä on sisäinen kokemus siitä, millainen olet, ja miten toimit. Ja miten käsittelet virheitäsi.

 

 

Yrittäjänä aloittamisen jälkeen olen huomannut, miten helppoa on lykätä asioita huomiseen. Kukaan ei ole kysymässä tekemättömien töiden perään; kirjanpito, suunnittelu, kirjoittaminen… Onneksi on asiakkaita, jotka tulevat sovittuun aikaan. Huomaan kaipaavani kurinalaisuutta, mutta se on varsin hento piirre luonteessani. Olen siis aloittanut kurinalaisuuden opettelun.

Kurinalaisuus ja stressaantunut pakertaminen ovat eri asioita, mutta ainakin minun mielikuvissani ne tahtovat sekoittua toisiinsa. Palkkatyössä oli aina kiire, olin stressaantunut ja rasittunut, ja sain paljon aikaan. Toisaalta, kun tuli se hetki, että kiirettä ei ollut, en tahtonut saada mitään aikaan. Olen siis oppinut työurani aikana, että jotta saa aikaan, pitää olla kiirettä ja stressiä. Nyt kun määritän itse työni tavoitteet, määrän ja tekemisen tahdin, huomaan olevani kiinni tuossa vanhassa tekemisen tavassa. Siispä uutta oppimaan, rentoa kurinalaista tekemistä tavoittelemaan.

Päätökseni oli tehdä joka päivä tunnin ajan sellaista työtä, joka ei liittynyt suoraan johonkuhun asiakkaaseen. Sitä teen nytkin, kirjoitan tätä. Tunti kuulostaa lyhyeltä ajalta, ja ajattelin, että tästä tulee helppo nakki, mutta toisin kävi. Sen tunnin löytäminen arjen pyörityksessä vaatii suunnittelua ja priorisointia. Nyt moni olettaa, että minulla on hirveästi työtä ja hyppään pää kolmantena jalkana joka puolella. Ehei. Töitä voisi olla enemmänkin. Mikä siis kiikastaa?

Onko kurinalaisuus taito vai ominaisuus? Voiko sitä oppia, vai olenko tuomittu tahimaan tämän kysymyksen kanssa lopun ikääni? Kurinalaisuus on ennenkaikkea rutiinien luomista ja ylläpitämistä. Asioiden tekemistä arjen osaksi. Kurinalaisuus on sitä, että luon olosuhteet, joissa tavoitteet voivat toteutua. Miten saan itseni tekemään jonkin asian joka päivä? Esimerkkinä on käytetty usein hampaiden harjaamista. Miten saat itsesi harjaamaan hampaasi joka päivä aamuin illoin? Et suinkaan pese hampaitasi aamulla ja totea, no niin, TEHTY, JES, vaan harjaat ne, laitat harjan pois ja jatkat aamuhommiasi. Koska olet tehnyt niin joka aamu tähän astisessa elämässäsi. Koska siitä on tullut erottamaton osa päivärutiinejasi. Samalla ajatuksella, sitkeällä tekemisellä, ajattelemalla, että tämä kuuluu osana minun päivääni, uuden rutiinin voi luoda mistä vain. Sitkeys on yksi avainsana. Pitämällä kiinni ajatuksesta: Tämä on itsestäänselvä osa päivääni.

Koska olen stressaaja ja pakertaja, toivon oppivani rentoutta tähän kurinalaisuuteen. Joskus lauantaiaamuisin, kun olen nukkunut pitkään, ja syönyt myöhäisen brunssin ja sen päälle suklaata ja siirtynyt sohvalle katselemaan koko perheen elokuvaa, huomaan, että hampaat ovat pesemättä. Ja voin jättää ne pesemättä, koska tiedän, että pesen ne kuitenkin illalla, ja huomenaamulla ja illalla, ja seuraavana päivänä, ja taas seuraavana. Miten se toimii työssä? Jos jätän tänään tuon tunnin tekemättä, tiedänkö, että huomenna sen taas teen. Vai käykö niin, että ajattelen: Noo, tein eilen sen tunnin, ja toissapäivänä, tänään ei tarvitse. Mitä mahdan ajatella huomenna? Noo, tein sen jo kahtena päivänä tällä viikolla, tänään ei tarvitse?

Tarvitsen sitkeyttä, jotta tästä syntyy uusi itsestäänselvä rutiini. Teen tunnin joka päivä. Poikkeuksetta. Teen sen tänään, se riittää. Tiedän, että jonain päivänä voin jättää sen väliin, tietäen, että teen sen taas seuraavana päivänä.